Olimme aiemmin päättäneet, että menisimme kyseisen viikon sunnuntaina käymään ihmettelemässä erään Budapestin lähellä olevan viinitilan toimintaa ja tuotoksia, joten Balatonjärveltä piti palata jo lauantaina. Tästä johtuen päätimme poikkeuksellisesti lintsata koko perjantain koulupäivän (2h) ja lähteä jo torstaina suoraan koulusta matkoille pariksi päiväksi.
Torstai-iltapäivä oli suhteellisen vilpoisa ja juna-asemalla, josta junamme lähti ei ollut odotustilaa sisätiloissa, vaan meidän piti hytistä pihalla puolisen tuntia odotellessamme junan lähdön lähestymistä. Odottelun aikana mielialaa nostattavana ajatuksena oli, että kohta päästään sitten lämpimään junaan istuskelemaan pehmeille penkeille. Todellisuus ei ollut kuitenkaan näin ruusuista, sillä vaunussa ei ollutkaan ollenkaan lämmitystä ja siellä oli siis suunnilleen yhtä vilpoista kuin pihallakin. Matkustelimme puolisen tuntia ulkovaatteet päällä ja ratkoimme kohmeisin sormin rubikin kuutiota, kunnes konduktööri tuli tarkastamaan lippumme. Konduktööri jutteli jotain muiden matkustajien kanssa unkariksi ja vaunun muut matkustajat alkoivat keräillä kimpsujaan ja kampsujaan ja poistuivat vaunusta. Taru laski pienen pähkäilyn jälkeen terävänä tyttönä 1+1 ja totesi, että jossain toisessa vaunussa voisi olla lämmitys päällä. Tarun tekemän pienen tiedusteluretken jälkeen siirryimme viereiseen vaunuun, jossa kaikki muut istuivat jo takit naulakossa. Tämän jälkeen pari seuraavaa tuntia menikin katsellessa verkkaiseen tahtiin ohi valuvia maisemia katsellessa.
Guesthouse, johon olimme tehneet huonevarauksen jo etukäteen löytyi suht kivuttomasti melko läheltä paikallista juna-asemaa. Pytinki oli yllättävän hieno ja uusi verrattuna paikkoihin joissa olemme yleensä tottuneet majoittumaan. Henkilökunnan kielitaidossa oli kuitenkin hieman parantamisen varaa, sillä majatalon isäntä kyseli englanninkielisen avauksemme jälkeen puhuisimmeko mieluummin vaikka saksaa, kun kerran unkaria emme osanneet. Tästä eteenpäin Taru hoiti kommunikoinnin isännän kanssa koko loppureissun ajan ja minä keskityin vain hymyilemään, nyökyttelemään ja sanomaan ”danke”, kun sopivaksi näin. Huonekin oli ihan mukava, vaikkakin numero 13. Isäntä oli kuitenkin niin huomaavainen, että kysyi etukäteen onko meillä ongelmaa numeron 13 kanssa vai onko ok majoittua siihen huoneeseen. Muutenkin asiakaspalveluasenne oli erittäin hyvä ja saimme vielä oikein päättää mihin aikaan haluaisimme aamiaisen tarjoiltavan, sillä olimme ainoat vieraat, jotka halusivat aamiaisen.
Voimiensa tunnossa Balatonilla! Kalamies ja lautturi jäivät kakkosiksi, kun Budapestin hirmu tuli näyttämään kuka määrää.
Perjantaina oli vuorossa aktiviteettipäivä ja lähdimme heti aamusta kävelemään rantaan ja katselemaan järvimaisemia. Järven katselun jälkeen ja todettuamme ettei lauttoja lähellä oleviin muihin kaupunkeihin kulkenut enää tähän aikaan vuodesta, päätimme kiivetä kaupungin laidalla olevalle mäennyppylälle (305m). Kävimme ostamassa kaupasta vähän eväitä nousua varten ja lähdimme kipuamaan ylös. Reitti oli sinänsä ihan mukava, että näköalapenkkejä oli niin tiheään tahtiin ettei meidän kovakuntoisten nuorukaisten tarvuinut edes kaikille pysähtyä hengähtämään. Ylhäällä oli vielä 10m korkea näkötorni, josta oli komeat näkymät järvelle ja alas kaupunkiin. Alas vuorelta päästyämme menimme syömään vanhanoloisessa talossa olevaan pieneen ravintolaan. Ravintolassa saimme taas ainoina asiakkaina huomaavaista palvelua ja ruokia odotellessaemme saimme katseltavaksi valokuvakirjan, jossa oli kuvia vuosien varrelta siitä saakka kun ravintolan omistaja osti tulipalossa pahasti tuhoutuneen talon ja kunnosti sen ravintolaksi. Tämän jälkeen suuntailimme tuliaiskaupan kautta takaisin majatalolle lepäilemään. Kaupasta tarttui mukaan pari pulloa Balatonin viinialueen viinejä.
(Taustan puut kyllä vähän viittaavat jälkimmäiseen vaihtoehtoon)
Illallisaikaan suuntasimme majatalomme isännän suosittelemaan ”kaupungin parhaaseen kalaravintolaan”, joka ei kuitenkaan ollut loppujen lopuksi hirveän erikoinen. Olimme sisään tullessamme tuttuun tapaan ravintolan ainoat asiakkaat, mutta silti palvelu tuntui hieman töykeähköltä. Liekkö syy olisi ollut siinä, että oltiin nuoria, ulkomaalaisia ja liikkeellä ihan tavallisissa vaatteissa ja tarjoilijoilla oli puolestaan liituraitaa päällä. Ruokakaan ei mitenkään erityistä ollut, mutta tulipahan taas pitkästä aikaa maisteltua miltä lapsuusvuosien suosikki, paistettu hauki maistuikaan. Hienon illallisen jälkeen suuntailimme hieman kansanomaisempien huvitusten pariin pieneen viinikellariin. Jaoimme siellä litran kannun valkoviiniä ja poistuimme sitten takaisin majatalolle nukkumaan.
